tiistai 23. joulukuuta 2008

Teletapit sanovat: uudestaan!

Kaikki 2000-luvun alussa lapsia kasvattaneet muistanevat teletapit-sarjan tärkeimmän ja piinaavimman sanan. Kun viisi minuuttia kestänyt sekava videonpätkä englantilaisten lasten sormiväritaiteilusta oli vihdoin loppunut, Tiivi-Taavi, Pai tai joku muu tähdistä hihkaisi: Uudestaan! Ja niin koko tuhruinen sormivärielokuva katsottiin toiseen kertaan ankeasta alusta katkeraan loppuun saakka. 

Jos sait kiinni tunnelmasta, tiedät, miltä minusta tuntuu tällä hetkellä, jos mietin soitinrakennusta. Olen oppinut taas tärkeän läksyn. Ei pidä liimata tallaa kiinni ennen kuin kaula on varmasti paikallaan. Ihan minimaaliseksi luulemassani kaulan kulman ja liitoksen säätämisessä hukkaantui yllättäen pari milliä soivaa kielen pituutta. Pari milliä liian lyhyt skaala taas tietää ainaista ylävirettä kaikilla muilla paitsi vapailla kielillä. Asiaa ei auttanut sekään, että tallaa liimatessa se pääsi luistamaan sen verran, että tallan luun kompensaatiolla näistä milleistä ei enää selvitty mitenkään. Ei siis auttanut mikään muu kuin riipaista sydämensä irti rinnasta... No ei sentään aivan, mutta kuitenkin tiukkaan liimattu talla irti kauniisti viimeistellystä kannesta. 

Ensimmäisessä kuvassa talla on lampun alla lämmityksessä.  60°C on maaginen liimanheltiämislämpötila (huomatkoon jokainen kesäkelillä kitaran parkkeerattuun autoon jättämistä suunnitteleva tämän!), ja foliolla vuorattu pahvi taas suojaa vielä tässä vaiheessa kaunista pintakäsittelyä.
Tässä talla on lopulta irrotettuna. Irrotus ei ollut kovin helppo toimenpide, ja muutamia rumia naarmuja jäi työkaluista (ohut metallinen liimalasta sekä taltta) shellakkaan, ja joitakin painaumia puuhunkin. Talla vei mukanaan myös jonkin verran kansipuuta, joka täytyy liimata takaisin tai täyttää jotenkin muuten.
Kuva tallan pohjasta osoittaa, että irrottamiselle oli muitakin järkeviä perusteita: Talla ei ole aivan 100% sopinut kannen muotoon ja siksi liimasauma ei ole ollut aivan lähellekään täydellinen. Intonaatio-ongelman takia jouduin pakosta tekemään sen, mitä en muuten olisi viitsinyt tai uskaltanut yrittää.
Ei auttanut muu kuin päättää hioa koko kaikuaukon ja plektasuojan (suojattu teipillä) alapuolella oleva kansi taas puhtaalle puulle.
Vanhat (no ei kovin vanhat mutta tässä tapauksessa kuitenkin entiset) kielten läpimenoreiät pitää tapittaa ja hioa tasaiseksi kannen kanssa. Sitten vielä lisää hiontaa, ja katso: Ranskalainen kiillotus alkaa alusta. Uudestaan! Onneksi vain kansi on käsiteltävänä eikä sekään kokonaan. Kyllä tästä selvitään, joskus joulun jälkeen. Hyvästi joulumarkkinat 2008. Tervetuloa, tammikuun alennusmyynnit 2009!

Elämä jatkuu.

Siunattua joulunaikaa kaikille! Teille on syntynyt Vapahtaja, hän on Kristus, Herra!

torstai 18. joulukuuta 2008

Kitara eestä, kitara takaa, kitara seisoo, kitara makaa...

Projekti alkaa olla katsastusta vaille. Tässä hieman kuvia valmiista tuotteesta. On käsittämättömän ihmeellistä, että ehdin saada joululahjan valmiiksi! Nyt kun kielet ovat oikealla korkeudellaan ja kaula oikeassa kulmassa, soitto on suloista ja sointi tasapainoinen - bassossa on syvyyttä niin kuin oli tarkoituskin, ja dynamiikka tuntuu kiitettävän laajalta. Olen suhteellisen tyytyväinen käsityön detaljeihin. Monessa paikassa olisi voinut enemmän ja tarkemminkin työstää, mutta vähän kauempaa kaikki näyttää hyvältä ja kitaralta.

Kaulasäätöjen lisäksi ehdin tänään myös himpun verran madaltamaan tallan "siipiä", ne kun valmiissa tuotteessa näyttivät yllättävän paksuilta. Ajattelin ihan omassa päässä, että liian paksu ja raskas talla ei ole omiaan kuljettamaan kielten energiaa kanteen asti. Voi olla, että vielä jossain vaiheessa hion koko tallaa himpun matalammaksi, kun se tuntuu ihan hyvin onnistuvan myös niin, että talla on kiinni kitarassa.













Ääntä!

Tallensin pienen sikermän ennen kuin taas irrotan kaulan ja teen toivottavasti viimeiset säädöt ennen otelaudan lipan liimaamista kanteen. Kitarassa on laaja dynamiikka, ääntä riittää sitä enemmän, mitä enemmän plektralla rouhaisee. Kielet ovat olleet vielä liian korkealla ja siksi on paha mennä sanomaan mitään näppäilymaailmasta. Kaula tuntuu joka tapauksessa kivalta ja soitin näyttää hyvältä (sehän oli tärkeintä?) ja istuu syliin hyvin. Istutin kanteen myös plektrasuojan jota ei vielä näy kuvissa. 

Äänitys on tehty AT2020 mikillä suoraan presonus Fireboxin esivahvistimen kautta garagebandiin kevyesti kaiutettuna. En edes yrittänyt soittaa nätisti ja hienosti, kunhan jotakin ääntä sain kuuluville. Pari raitaa siellä on päällekkäin, molemmat samalla kitaralla soitettuna. Kakkoskitara on valitettavasti ajallisesti omilla teillään suurimman osan "elokuvasta". Sikermä on elokuvamuodossa siksi, että en ainakaan keksinyt tapaa lisätä pelkkää ääntä blogiin. 

Pientä huolta jää tammikuullekin - kitara oli autossa viikolla hetkisen, ja heti ei edes niin kovin kuivassa talvisäässä kanteen ilmaantui halkeama. Pieni ja mitätön, mutta kuitenkin. Pääsenpä harjoittelemaan sellaistakin korjaamista...

perjantai 12. joulukuuta 2008

Jänniä hetkiä

Pinta on nyt käsitelty, talla liimattu ja kielet kiinnitetty. Ensivaikutelma soundista on ihan lupaava, avoimehko, isohko ja syvähkö, mutta säädöt ovat vielä sen verran kaukana oikeista, että mitään lopullista ja varmaa ei uskalla sanoa. Vielä täytyisi jaksaa säätää satulan urien syvyyttä, tallan luun korkeutta, kaularaudan kurvia ja vähän kaulan liitoksen kulmaakin, miettiä plektrasuojaa ja tehdä lopulliset kiillotusvahaukset, ennen kuin voi sanoa: valmis! 

Tämä hetki on ehkä turhauttavin. Näen valmiin kitaran, mutta en vielä tiedä, miten se soi ja soiko se, onko se soitettava ollenkaan. Toisaalta on kai pakko nukkuakin jonakin yönä...

Postittelen tänne ääninäytettä kunhan saan kielet soitettavalle korkeudelle ja säädöt kohdilleen. 

Herra, anna minulle kärsivällisyyttä. HETI ! ! ! ! !





perjantai 5. joulukuuta 2008

Kiiltokuvia

Kitara alkaa saada mukavasti pintaa shellakasta. Jokaisen pintasession jälkeen kiilto on entistä syvempi ja loimu entistä palavampi. Seitsemästä-kahdeksasta pintakäsittelykerroksesta paikallaan on nyt kannessa ja pohjassa kolme, lavassa neljä ja sivuissa kaksi. Kunhan pinta vahvistuu, teen jossain välissä vielä pienen tasoitushionnan nelisatasella paperilla ja öljyllä ainakin sivuille ja kannelle, niin saan pienet epätasaisuudet kuriin. Kansi on kauniin kelmeänvaalea ja peilaa kivasti. Jos olet oikein tarkka, voit tarkastella peilikuvasta kodinhoitohuoneemme erinäisiä huonekaluja...
Ainakin jotenkin olen kai onnistunut, kun vaimokin ohimennen kehaisi kitaraa, joka muuten niin kovasti kilpailee miehen huomiosta hänen sekä kodin- ja lastenhoidon kanssa.


Tavoitteena on saada noin yksi kerros päivässä lisättyä. Yhteen sessioon menee arvioimani tunnin sijasta kaksi. Viikonloppu menee muissa puuhissa, mutta ehkäpä ensi viikolla saan pinnan valmiiksi ja pääsen liimaamaan otelautaa ja tallaa. Vielä ei ole mahdotonta, etteikö joulun laulut taittuisi uudella kitaralla!

torstai 4. joulukuuta 2008

Väliaikatietoja

Varsinaiset pintakäsittelysessiot ovat nyt alkaneet. Täyttelin pohjan huokoset lopulta epoksilla, jonka vetelin lastalla koloihin. Epoksin hiominen on melkoista hommaa, kun se öljystä huolimatta täyttää paperin hetkessä. Sivuihin ja lapaviiluun käytin perinteistä hohkakivimetodia. 
Kuvat eivät tee taaskaan oikeutta todellisuudelle. Pieni rantuisuus pinnoissa johtuu öljystä ja siitä, että shellakkakerros on vielä kovin ohkainen. Kaikki tasoittuu ja siliää tulevien viikkojen pimeinä yötunteina.
Soitin on nyt siinä värimaailmassa, mihin se tulee jäämäänkin. Toki puut sitten ajan myötä tummuvat. Viidenkymmenen vuoden päästä nyt lähes valkoinen siperiankuusikansi on huomattavasti kellastunut. Se on sitten sitä vintagea.
Yhteen koko kitaran pintakäsittelysessioon kuluu aikaa vajaan tunnin verran, ja sitten vielä tunnin kuluttua ylimääräiset oliiviöljyt vedellään pinnasta pois pelkällä pirtulla. Tästä yhtälöstä voi laskea, minkä verran yöunet lyhenevät, kun tavoitteena on 6-8 sessiota ennen välihiontaa ja lopullisia kiillotuskertoja...


maanantai 1. joulukuuta 2008

Here comes the Shine!

Ehdin tänään vetäisemään ensimmäisen pohjakerroksen shellakkaa koppaan. Rohkenin jättää sekä kaulasta että kopasta pois petsin, jolla mahonkiosat yleensä tummennetaan "vanhan mahongin" sävyyn. Edellisen soittimen kanssa en ollut kovin tyytyväinen petsauksen lopputulokseen, ja kun nyt puut on niin komiat, niin puhukoon vaan puolestaan omilla väreillään. 

Ranskalaisessa kiillotuksessa muutama ensimmäinen shellakkakerros levitetään pelkällä puuvillatilkulla suorin vedoin. Näiden ensimmäisten kerrosten nimi englanniksi on "spit coat". Joku ranskalaisen kiillotuksen spesialisti osannee kertoa, miten tämä "sylkitakki" oikein pitäisi kääntää suomeksi. "Sylkitakki"-kerrosten jälkeen vuorossa on mahongin avoimeen syyraketeeseen kuuluvien huokosten täyttäminen. Se tapahtuu hohkakivijauheella, jota jo muinaiset roomalaiset ja kreikkalaiset ennen heitä käyttivät puun hiontaan ja viimeistelyyn. Hienoa, etanolilla kostutettua pölyä hierotaan shellakattuun pintaan melko voimallisesti. Alkoholi sulattaa pinnasta shellakkaa ja Kivijauhe irrottaa puusta pienen pieniä partikkeleita, jotka sitten yhdessä tunkeutuvat puun huokosiin ja täyttävät ne. Helpompaa tehdä kuin selittää. Hyvä englanninkielinen opas taiteen saloihin löytyy ainakin täältä.

Parissa ensimmäisessä kuvassa koko ranskalaisen kiillotuksen välineistö. Puuvillatilkkuja ja tilkun sisään kääritty villainen tullo, meripihkan väristä shellakkaa pullossa liotettuna alkoholiin sekä pussissa vielä varalla, harmaanvalkoista hohkakivijauhetta, etanolia, oliiviöljyä ja lääkeruisku. Kaikkia siis käytetään vain ulkoisesti, kuten ystävän varoitustekstikin muistuttaa.

Alimmissa kuvissa loimusapele hohtelee sylkytakissaan. Ei näytä kovin pahalta kuvissakaan...
Edessä on nyt jokunen viikko hinkkausta yltä, alta ja sivuilta, kunnes kiillottaja näkee peilikuvansa kirkkaasti pinnasta.